Ave Caesar

Torstaina 16.02. kutsuivat Kansallisooppera ja Händelin (barokki)ooppera Julius Caesar. Kohdallani shown (ja "showksi" Julius Caesaria voisi kyllä kutsua, ei vain "valoshowksi") varasti Helsingin Barokkiorkesteri. Saundi ja fiilis houkuttivat katsomaan orkesterisyvennykseen liiankin usein näyttämön kustannuksella - ja olivatpa joukossa houkuttimena parit tutut kasvot.

Patrick Woodroffen valaistus oli vaikuttava ja "jotain ihan muuta". En kokenut näyttämöä liian tyhjäksi tai kaivannut enemmän lavasteita - toisin kuin muistaakseni eräässä arvostelussa. Tosin silmäni eivät arvostaneet yhden kohtauksen suuria, välkkyviä valopintoja - auts. Kalle Kuuselan puvustuksesta mieleen jäivät erityisesti avustajien puvut joissakin kohtauksissa - kuin (jumal)hahmoja maalauksissa tai hieroglyfeissä, vaikutelma, jota avustajien liikkeet ja eleet korostivat. Laulajat olivat varmasti hyviä ja parempia väliajan jälkeen. Koskettaviakin hetkiä oli - Caesarin, Owen Willetts, aaria Aure, deh, per pietà, tulee mieleen. Silti kenenkään ääni tai tulkinta ei vain erityisesti mennyt suoraan sydämeen - ei edes Kleopatran (Christina Raphaëlle Haldane) aaria Piangerò la sorte mia, jonka tästä oopperasta parhaiten muistan (Caesarin aarian, Va tacito e nascosto, lisäksi) ja josta pidän - ja jota odotin. Toisaalta Kleopatra(kin) oli esitelty esityksen alussa koomisena keikistelijänä, Caesarin rakkaus Kleopatraan oli esitetty koomisena, joten ihmekö, että näiden pinnallisten, kiiltävien ja välkkyvien (Kleopatra) hahmojen kohtalot eivät syviä tunteita synnyttäneet - ja syvien tunteiden synnyttäminen ei tainnut edes olla esityksen tavoite.

Mitä kertokaan esityksestä (vai katsojasta), että päällimmäiseksi mieleen eivät jääneet laulajat, ei musiikki (paitsi HeBO), vaan Kleopatran krokotiilit? Esityksessä oli Niilin matelijoiden lisäksi paljon muitakin "houkuttimia" ja huomionkiinnittäjiä yleisölle, ja kyllä yleisö (minä mukaan lukien) useimmat naurulla palkitsikin. Esityksen aikana aloinkin tuntea, että "temppuja" oli liiankin paljon, musiikin ja laulajien kustannuksella, ja että mua katsojana aliarvoidaan - ihan kuin Ville Saukkonen olisi iskenyt silmää, että "hei, mä tiedän, että sä et jaksa keskittyä tähän pitkään, itseään toistavaan (eli tylsään) da capo -aariaan, joten lähetin Asterixin ja Obelixin aarian ajaksi näyttämölle tanssimaan Caesarin seuraksi"!

Nyt kun ajattelen, ehkä Caesarin Aure, deh, per pietà kosketti, koska muistaakseni lavalla ei silloin tapahtunut mitään muuta, mikään muu ei häirinnyt keskittymistä musiikkiin ja varastanut osaa huomiosta; tila oli annettu musiikille ja musiikin välittämälle tunteelle, ja tunnetta ei oltu asetettu koomiseen valoon, esitetty naurettavana kuten "Asterix & Obelix" -aariassa, Se in fiorito ameno prato, jonka taustalle oli lisäksi heijastettu piirrettyjä, animoituja sydämiä ja lintuja kirkkaissa väreissä! (Myönnetäköön, että ei Kleopatran Piangerò la sorte mia aariankaan aikana muistaakseni tapahtunut mitään muuta.)

(Barokki)oopperan(kaan) ei tarvitse olla vakavaa, tai ottaa itseään vakavasti - olihan ooppera aikansa viihdettä, ja barokkioopperat olivat täynnä lavastuksellisia ja musiikillisia temppuja. Ooppera saa viihdyttää ja naurattaa, mutta Asterix ja Obelix olivat jo liioittelua, vaikka ennen esitystä totesinkin, että mitä Rooman historiasta, Caesarista ja Kleopatrasta muistan, on paljolti kiitos Asterixin!

Kuitenkin, yleisarvosanaksi: Tykkäsin.